Märissä kengissä ei ole mukavaa
11.7.2019 – Vietin pääsiäisen seutua Sallassa hiihdellen erämaassa ja tunturissa. Lunta riitti, aurinko paistoi ja sukset luistivat – sielu ja mieli lepäsivät ja samalla akut latautuivat. Siinä hiihdellessä ehti miettimään kaikenlaisia asioita. Tuli pohdittua ruumiin anatomiaa, rakennusten sisäilmaa ja rakentamisen ongelmia.
Hiihtäessä on tärkeää oikeat varusteet ja sopiva pukeutuminen. Pääsiäisenä Sallassa oli yöllä pikkupakkasta ja päivällä lämpötila kipusi lähelle kymmentä astetta – auringossa vielä korkeammalle. Sopiva hengittävä vaatetus ja kehon tuottama lämpö yhdessä helottavan auringon kanssa sai olon mukavaksi – suorastaan raukeaksi. Raitista puhdasta ilmaa riitti, sen näki jo naavan määrästä kuusien oksilla, ja kaikki tämä sai energiatasot todella korkealle.
Ainut paikka, joka ei päässyt tuulettumaan kunnolla oli monot. Päivän mittaan, kun kilometrejä oli takana yli 20 alkoi jaloissa tuntua kostealta. Ei se menoa haitannut koska tiesin, että kohta ollaan takaisin kämpillä ja saan märät monot kuivumaan. Mutta jos niitä olisi joutunut pitämään jalassa vielä illalla ja seuraavana päivänä ja sitä seuraavana, olisi olotila muuttunut jo varsin kurjaksi.
Rakennusten osalta on vähän sama juttu. Sisäilman kannalta tärkeää on riittävä ilmanvaihto ja kuivat rakenteet. Jos joku rakenneosa pääsee vähän kastumaan niin ei se haittaa, kunhan kuivatus tapahtuu kohtuullisen nopeasti. Jos ne märät monot laittaisi muovipussiin, niin kuivalta tuntuisi päältäpäin, mutta monoista taitaisi tulla melkoinen hajunlähde aika nopeasti. Rakenteissakaan ei märkää saisi peittää tiiviillä kerroksilla ilman, että ne pääsevät johonkin suuntaan tuulettumaan ja kuivumaan.
Haluatko kuulla lisää?
Jukka Vasara
Rakennusten ilmanvaihdon merkityksestä kosteusvaurioiden suhteen on viime aikoina keskusteltu paljon myös lehtien palstoilla. On pohdittu voiko ilmanvaihdon sulkea kokonaan tiloista, joissa ei yöllä tai viikonloppuna ole ihmisiä. Rakennusteollisuuden edustajat ovat ilmaisseet vahvana kantanaan, että seisokkiaikanakin pitää ilmanvaihto olla jatkuvasti toiminnassa – ainakin osateholla. Jos rakenteet ovat kuivat ja kunnossa, ei seisokkiajan ilmanvaihdon pysäyttämisestä pitäisi olla mitään haittaa, kunhan tuuletus tapahtuu riittävän ajoissa ennen tilojen käyttöä. Toisaalta jos rakenteisiin on päässyt pesiytymään ongelmia, niin ei niitä ilmanvaihdolla korjata – korkeintaan vähän lievennetään.
Mietin hiihdellessä myös, miten hienoksi kokonaisuudeksi ihmisen keho on luotu. Sydämen ja keuhkojen invertterit toimivat paljon paremmin kuin minkään valmistajan moottorisäädöt. Hengitys tihenee automaattisesti, kun rasitus kasvaa ja lihaksisto kaipaa energiaa.
Me insinöörit voimme pienessä mittakaavassa ottaa mallia ihmisen anatomiasta ja koittaa kehittää vaikkapa jotain vastaavaa kuin miten hengitys tasaantuu levossa. Yöllä hengitämme rauhallisesti ja sydän sykkii vain sen verran, että aivoille tulee riittävästi happea. Miten saisimme ratkaistua rakennusten lepoaikaisen rauhallisen hengityksen pienellä energiamäärällä. Nykyisten puhaltimien ja sähkömoottorien säätökyky ei oikein riitä, jos halutaan säätää ilmavirta pienelle osateholle energiatehokkaasti. Kehitettävää vielä riittää!
Jukka Vasara
Kirjoittaja on Granlundin varatoimitusjohtaja, joka johtaa konsernin sairaalasuunnittelua.
